torstai 31. maaliskuuta 2016

Maaliskuun viimeinen päivä


Keskiviikkoaamuna oli aurinkoista ja pikku pakkanen ja pyörätiet juuri parahultaisesti kuivia, joten oli hyvä kipitellä kylillä aamulenkillä. Nähtiinpä jopa tällainen yksinäinen joutsen, joka hengaili telkkäpariskunnan kanssa. Telkät tosin olivat sen verran toistensa lumoissa, etteivät tainneet valkoista varjostajaa huomata.

Tänä aamuna sen sijaan... No tänä aamuna oli erilaista.

Näyttää hyvin kostealta minusta. Menkää te vain kävelylle Mustan alamaisen kanssa. Minä voin kyllä pidätellä.
Kauhea vesisade valeli maailmaa jo aamusta alkaen. Minä kävin vain pikaisesti aamukakilla ja menin samantien takaisin sisälle.

Niin ja minua sitten vietiin koirapuistoon vesisateella! Keskiviikkona oli sentään vielä hauskaa kirmailla illalla puistossa Lakun kanssa, mutta tänä aamuna oli märkää ja kylmää ja vatsaa kipristeli eiliset luut, joten Lalli sai turhaan kutsua minua leikkimään. Minä istuin vain Emännän jalkojen juuressa.

Minä en antanut Lakun koskea frisbeeseen ollenkaan. Jos hän yritti ottaa sen, haukahdin lujasti, jolloin Laku väisti ja tyytyi kuljettamaan tennispalloa. Vaikka Laku on isompi ja vanhempi, niin minua hän uskoo.
Päivän kävelyille Emäntä ymmärsi olla asettamatta mitään tavoitteita. Päivällä vain seisoskeltiin pihalla jäniksen papanoita etsien ja iltalenkillä vaellettiin hyvin hitaasti pieni kierros.

Sitten vaihdettiin mullat muutamille kasveille. Me tarkistettiin Mustan alamaisen kanssa, että multa oli vielä käyttökelpoista. Kyllä se vielä mullalle haisi.

Hyvä on. Sitruunapuun siirto voidaan aloittaa.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Pitkä pääsiäispostaus

Olimme olleet Roosa-tädin ja Ninnin luona pitkäperjantaista asti. Olimme lenkkeilleet ja leikkineet. Olimme käyneet mökillä ja Lucy-neiti oli tallannut pilkkireikään. 


Mökkitiellä päästiin vähän irrottelemaan.










En minä huomannut sitä pilkkireikää. Eikä kastunut kuin toinen etutassu.


Näetkö kuvassa kaksi koiraa?
Pääsiäinen oli siis sujunut varsin hauskasti, kun sunnuntaiaamuna Emäntä valitsi kaikkien koirien joukosta minut mukaansa. En osannut olla asiasta lainkaan pahoillani, vaikka hän pakkasi minut autoon, koska rakastan Emäntää täydestä sydämestäni ja seuraisin häntä maailman ääriin.

Saavuimme jollekin erittäin kuraiselle parkkipaikalle. Emäntä otti minut suoraan autosta syliinsä. Ohut epämukavuus hiipi mieleeni. Vähän matkan päässä Emäntä laski minut lumelle. Kaikkialla haisi tuhansille koirille. Kuljimme kohti suhisevaa oviaukkoa koiramassan mukana. Siinä kohtaa tein ainoan tilanteeseen sopivan, järkevän asian: yritin paeta. Ryntäsin penkalle ja Emäntä tuli perässäni. Vapisin istuallani kinoksessa ja sanoin Emännälle: "Okei leidi, vaikka rakastan sinua syvästi, niin tässä tiemme eroavat. Jos haluat mennä tuosta suhisevasta tuonelan aukosta, niin mene vain. Roni-boy odottaa sinua täällä ulkona."

Hetkeä myöhemmin matkasin kohti hornankattilaa sankarillisesti Emännän sylissä täristen. Sisällä koiranäyttelyhallissa Emäntä laski minut maahan. Hallissa oli viikonlopun aikana näytillä minä ja 3499 muuta koiraa (noin) ja hallin hajumaailma oli kuin isku kuonoon. Lamaannuina täysin ja kävin kyljelleni makaamaan keskelle pääkäytävää, kuten tapanani on. Jaoimme ihmis- ja koiravirran Emännän kanssa kahtia kuin kivi koskessa, eikä Emännän auttanut muu kuin nostaa minut taas käsivarsilleen. Tässä vaiheessa minussa heräsi pieni toivo Emännän ilmettä katsoessani, että tämä saattaisi olla viimeinen koiranäyttelyni, ja jos saisin esitettyä pienen sydänkohtauksen, niin tämäkin voisi päättyä ennen alkuaan.                                                                                                                                                                                   
Mitä? Tuonneko? Älä viitsi...





















Aloin kuitenkin rauhoittua Emännän sylissä vuoroani odotellessani. Harjoittelimme vielä vähän seisomista ja sitten leikimme Donitsilla. Kun vuoromme sitten koitti, olin jo päässyt taas takaisin itseni herraksi. Kävelimme kehään reippaina ja seisoin komeasti paikallani. Pöydällä jäykistelin vähän, mutta onneksi riitti, että Emäntä näytti hampaani tuomarille, eikä vieraan tädin tarvinnut työntää sormiaan suuhuni. Lopuksi käveltiin edes takaisin ja minun olisi vielä pitänyt tulla Emännän eteen seisomaan, mutta sen sijaan nenäni liimaantui erääseen herkulliseen tyttöhajuun tekonurmella. Emäntä harppasi taakseni ja oli esittävinään minua vielä tuomarille, vaikka oikeasti minä vain haistelin hyvää hajua.

Näyttelykoodikielellä tulokseni oli ERI, NUK2. Toisin sanoen tarvittiin ihminen Romaniasta asti sanomaan se, mitä minä olen aina yrittänyt sanoa: minä olen Erinomainen mäyräkoira! Näyttelypaikalta lähtiessä ostettiin kassillinen putkiluita ja pahoin pelkään, ettei tämä ollutkaan viimeinen näyttelyni. Sen verran hyväntuulinen oli Emäntä kantaessaan minua taas kurakentän yli autoon.


Näyttelykoettelemuksen jälkeen olin aika uupunut, mutta Ninni oli levännyt koko ajan, joten hän halusi taas leikkiä. Ilta ja seuraava päivä menivät joutuisasti Ninnin kanssa painiessa. 







Roosa-täti oli taas käynyt jalkaleikkauksessa, joten ihmiset vahtivat hänen jokaista askeltaan ja sekös harmitti Roosa-tätiä.

Ennen kotiin lähtöä Lucy-neiti saalisti ja tappoi hiiren. Kukapa uskoisi, että hänessäkin asuu sellainen peto sisällä.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Hiljaisen viikon kuulumisia

Hiljaista on pidellyt. Emäntä on ollut röissänsä ja raahannut niitä röitä iltaisin kotiinkin. Maanantaina hän nukahti kesken hommiensa. Peilin edessä hän mutisi, että kurkku näyttää omituiselta ja turvonneelta ja toivorikkaana hän mittasi kuumetta, mutta ei ollut. Eli ei tullut sairaslomaa. Harmi. Emäntä epäilee, että kuumemittari on työnantajan sponsoroima, kun siinä ei vielä koskaan ole ollut kuumetta.
    Joitain kavereita ollaan silti nähty. Tiistaina mm. olin kahdestaan Emännän kanssa lenkillä ja näin pitkästä aikaa Lakua.

Ja minä kävin koirakoulussa ja siellä käytiin pienellä kävelyllä berninpaimenkoira-Hillan kanssa. En ollut nähnyt Hillaa syksyn jälkeen enkä ollut tunnistaa samaksi koiraksi. Hän oli kasvanut hurjasti. Ja saattaa hän vielä vähän kasvaakin, kun hän on vasta 9 kk. Hilla ei ollut käynyt kuulemma kuin vain yhden kerran toisen koiran kanssa kävelyllä, mutta hyvin meillä meni. Minähän en juuri muuten ole kävellytkään kuin toisen koiran kanssa.
    Paitsi tiistaiaamuna Emäntä sai jonkun "neronleimauksen". Tämän voisi ehkä esittää näin:

Ongelma 1: Ronilla on tylsää päivisin. Ratkaisu 1: Käydään pidemmällä lenkillä aamulla.
Ongelma 2: Lucy hidastaa lenkillä käymistä aamuisin (tai aina). Ratkaisu 2: Jätetään Lucy kotiin.
Ongelma 3: RONI EI SUOSTU KÄVELEMÄÄN YKSIN. Ratkaisu 3: Otetaan Lucy mukaan. Kts. kohta "ongelma 2". 

Tämän jälkeen Emäntä mutisi jotain rodun vaihtamisesta. En ymmärtänyt. Minä makasin kyljelläni tiellä ja Emäntä nyhti minua eteenpäin.

Keskiviikkoaamuna ei käytykään lenkillä vaan koirapuistossa naapurin Lallin kanssa. Minä en oikein osaa päättää, mitä mieltä olisin Lallista. Kun näen hänet, juoksen häntä vastaan, heittäydyn maahan selälleni ja heilutan häntääni. Kun sitten Lalli on nuuskinut minua vähän aikaa, hyppään pystyyn, murahdan kimeästi, näytän hampaitani, ja jos hän ei usko, napsautan hampaani yhteen hänen nenänsä edessä. Mutta minä olen mäykkytyttö ja saan muuttaa mieltäni sekunneissa!


Päiväkävelyllä tavattiin koirakouluohjaaja ja hänen hovawartinsa Max ja niin meillä olikin seuraa päiväkävelylläkin. Kyllä hävetti, kun Lucy-neiti köpötteli hiljaa perässä kuin mikäkin vanhus.

Mitä! Miten niin vanhus! Eikö sitä sanota, että mäyräkoira on iso koira pienessä paketissa. Minkä sille vain voi, jos minä olen sisäisesti newfoundlandinkoira!

On meillä siis seuraa silti ollut tällä viikolla aina välillä sattumalta. Ja yhtenä iltana Emäntä piilotti meille nakkipaloja pitkin asuntoa pitkästä aikaa! Se oli todella hauskaa.
Ja mitähän muuta... No minä söin tänään viimeisen puulastan. Aloittelin vähän pihvinuijaa, mutta sitten Emäntä tuli takaisin kotiin. Emäntä oli yrittänyt viritellä laudan avonaisen keittiötarvikelaatikon eteen, mutta osa hauskuuttahan oli se, että keplottelin ensin laudan ulos laatikosta ja sitten jatkoin taas lempipuuhaani puisten keittiötyökalujen järsimistä. Pari viikkoa viihdyin putkiluiden, kongien, pahvilaatikoihin kätkettyjen herkkujen ja aktivointilelujen kanssa, mutta nyt annoin Lucy-neidin hoidella ne.


Ja minä varastin äsken palan suklaakakkua. Että tätä tämmöistä tavallista menoa.
Hyvää pääsiäistä kaikille!


sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Vaihtelun vuoksi


Vaihtelu virkistää, sanotaan. Ja niin se virkistää myös mäyräkoiraa. 
    Perjantaina aamulenkillä käytettiin tilaisuutta hyväksi ja kuljettiin hangilla, kun kerrankin sellainen hankikeli oli, että jopa Parempaa Mestaria kantoi. Pyörätie kulkee tuossa oikealla muutaman kymmenen metrin päässä, kuten huomaatte, ja sitä pitkin kulkiessamme raahauduin vastentahtoisesti perässä koko flexin matkalla. Kun sitten hyppäsimme pellolle, kirin samantien joukon kärkeen. Tutkimaton on mäyräkoiran mieli!




Minä löysin pellolta puolikkaan rotan. Jäätyneet takajalat ja häntä olivat vain jäljellä. Olin juuri aikeissa ryhtyä leikkimään aarteellani, kun Parempi Mestari murahti äkäisenä. Hän kai halusi herkkua enemmän kuin minä, joten luovuin siitä suosiolla. Parempi Mestari on joskus pahempi herkkuvaras kuin Lucy-neiti! Lucy-neiti sentään antaa minun syödä vaikkapa kissankakkoja rauhassa, mutta Parempi Mestari rosvoaa joskus kakankin suustani. Niin kuin tässä maailmassa ei olisi riittävästi kakkaa hänenkin syödä! Pakko saada aina se pökäle, jonka minä olen vaivoin esiin kaivanut ja juuri aikeissa nautiskella löydöstäni.

Iltapäivällä käytiin koirapuistossa leikkimässä taas frisbeeleikkejä.




Joskus Parempaa Mestaria täytyy hoputtaa, kun hän on liian hidas heittämään frisbeetä uudestaan.
Jaahas. Ja minua on salakuvattu, kun olen kierinyt ja ravistellut turkkiani. Hah hah. Todella hauska vitsi.



On näköjään shake face -kuvien joukkoon osunut yksi paikallaan otettukin.
Leikittiin me Lucy-neidin kanssa vähän muutenkin.

Ai! Lucy-neiti, älä pure minua reidestä!
No älä hypi minun päälläni!

Nyt näytän sinulle taivaanmerkit!
Uskallapas!

Hyvä on Lucy-neiti! Sinä olet edelleen pomo!
Eilinen meni autoillessa ja kyläillessä. Käytiin taas vanhojen ihmisten luona. He ovat kerta toisensa jälkeen vaikuttuneita meidän kiltteydestämme. Kukapa ei olisi kiltti, kun pöydästä saa kerjättyä mitä tahansa! Leipää, lihapullaa, pikkuleipiä, pullaa... Mestarit ovat jo niin immuuneja meidän kerjäyskatseillemme, että on mukava tavata lämminsydämisiä ihmisiä, jotka ovat valmiita jakamaan suupalastaan. Tai antamaan sen kokonaan. (Tosin Mestari on usein niin rehti, että jakaa ruokansa meidän kanssamme. Parempi Mestari on vähän niuhompi.)

Vatsa täynnä on hyvä olla.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Iltalenkistä ja oudosta sattumuksesta jäällä viikonloppuna

Käytiin iltalenkillä Doris-neidin kanssa. Pitkästä aikaa. Doris tervehtii meitä aina hurjasti muristen, mutta hyvää hän vain tarkoittaa. Ensin mentiin koirapuistoon vaihtamaan kuulumisia ja leikkimään. Muuten me yritettäisiin leikkiä koko lenkin ajan hihnoissa. Helpointa siis vaihtaa ensin kuulumiset ja sitten lenkkeillä siivosti hihnoissa, koska niinkin me osataan tehdä.

Pieninä tyttöinä me oltiin Doriksen kanssa parhaat  painikaverit, mutta aikuistumisen myötä väleistämme on tullut hillitymmät. Vähän sama kuin Roosa-tädin kanssa. Mustan alamaisen tultua minä olen siirtynyt enemmän seurailemaan vierestä mylläämistä.



Nyt varmaan joku tarkkasilmäinen siellä jo hämmästelee, että onpa Doris samannäköinen kuin viime viikolla tapaamamme Himmu. Teille tiedoksenne, että olette oikeassa. Kyseessä ei ole sattuma, vaan Himmu on Doriksen tytär! Varmaan hauskaa, kun äiti asuu samalla kylällä, niin voi häneltä sitten kysyä neuvoa elämän suurissa kysymyksissä.




Hetken päästä seuraamme liittyi myös muuan Vallu. Emäntää hiukan jänskätti, kuinka käy kahden nuoren uroon tapaaminen, mutta hyvin meni. Minä hyppäsin Vallun kaulaan ja haukahdin hänen korvaansa: "Mitä kuuluu, kukkuluuruu?!" ja hän heilutti minulle häntäänsä. Lucy-neiti Vallua vähän kiinnosti, mutta pääasiassa hän kierteli ympäri koirapuistoa nuuskimassa eikä osallistunut meidän leikkeihimme. Todellinen herrasmies siis.

Viikonlopulta jäi muuten raportoimatta eräs tapaus jäältä.

Niin me olimme siinä kaikessa rauhassa juoksentelemassa ja painiskelemassa, kun yhtäkkiä Ninnin kanssa huomattiin, että rannalla mäellä haukkui koira. Haukuimme sille jonkin aikaa ja sitten alkoikin vaikuttaa siltä, että siellä mäellä onkin itseasiassa kaksi koiraa.

Minäkin kiinnostuin tästä heti, että ketkä siellä oikein haukkuvat. Hetken aikaa yhdessä haukuttuamme olimme vakuutuneita, että siellä mäellä ei olekaan kahta vaan peräti kolme koiraa, jotka haukkuvat meille vimmatusti.
    Ohessa videotallenne asiasta. Tämä voi kiinnostaa teitä kollegojakin siellä ruutujenne takana, että laittakaa vain rohkeasti kaiuttimia suuremmalle.


Emäntä sitten jo toppuutteli meitä ja käski olla haukkumatta. Kyseessä oli hänen käsityksensä mukaan jokin otus nimeltä Kaiku.

Sen verran villin raivoisasti ne kaikukoirat haukkuivat, että hiukan selkäpiitä karmaisi ja useampaan otteeseen piti vielä kokeilla, josko ne yhä ovat siellä ja aina kiiri vastaus välittömästi. Luultavasti ne olivat kuitenkin jossain kiinni, koska eivät onneksi tulleet jäälle.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Aurinkoista puuhastelua

Touhutorstai saikin jatkokseen koko joukon touhupäiviä. Perjantaina näet ajeltiin taas Roosa-tädin ja Ninnin luokse. Hetki siinä henkäistiin ennen kuin jatkettiin rally-tokoon. Siellä ei ehkä tapahtunut mitään mainittavaa edistystä, jos ei erityistä notkahdustakaan. Jonkun edellisen käyttäjän lelusta oli pöllynnyt maahan höyheniä, jotka olivat kiinnostavaa haisteltavaa. Ja tietenkin koulutusnamipölyllä kyllästetty hallin keinonurmi on aina haistelemisen arvoinen sinänsä. Haisteluneuvotteluja jatketaan varmasti tulevaisuudessa. Emännän mielestä ei pitäisi haistella ja meistä se on meidän tehtävä. Mitä siellä harjoituksissa muuten tehtäisiin? Käveltäisiin vain Emännän vierellä tekemättä mitään vai?


Lauantaiaamuna käytiin jäällä juoksemassa! Ja Emäntä ja Roosan ja Ninnin isäntä katsoivat verkot. Ne verkot onkin siellä vedessä sitä varten, että niistä tulee kalaa! Tätä ei ollutkaan aiemmin tapahtunut meidän läsnä ollessa. (Paitsi Ninni väittää, että se tiesi tämän jo, kun on ollut monesti mukana, mutta kuka sellaista pentua nyt uskoo...)




Tämän pikkuhauen lisäksi tuli 4,2 kg jättihauki, joka oli sotkenut koko verkon niin, että narukin täytyi katkaista, että verkon ylipäätään sai vedetyksi jään alta.

    Sitten minä kävin Ninnin kanssa näyttelytreeneissä. Harjoituskenttä oli niin litsumärkä, että minua ei olisi paljon vähempää voinut kiinnostaa. Esitin välillä kakkaavani kentälle, niin pääsin vähäksi aikaa tien varteen kuljeskelemaan ja nuuskimaan.
    Näyttelytreenejen jälkeen käytiin pienellä lenkillä, Emäntä ja kaikki koirat ja sitten alkoi sen päiväinen sukiminen, että siitä olisi jo voinut arvata, että tästä ei hyvä seuraa. Jopa Ninni kiukkusi, kun sen peppukarvoja suorittiin. Mutta tästä lisää myöhemmin.

Roosa-täti saa kulkea pitkässä narussa, koska hän osaa mennä tien reunassa.

Kun kaikki kynnet ja varvaskarvat oli leikattu ja korvakarvat tukisteltu suoriksi päästiinkin aloittamaan kesäkausi mökkeillen. Oli mukava päästä pitkästä aikaa mökille nuuskuttelemaan ja kaivelemaan ja tietenkin saunomaan ja syömään makkaraa. Lauantaina Roni ja Ninni leikkivät lähes yhtä jaksoisesti kahdeksan ja puoli tuntia aina aamu seitsemästä lähtien. Illalla juniorit olivatkin jo aika loppu. Ja olinhan tuota jo itsekin kauneusuneni ansainnut.

Mökillä suoritettiin kaivauksia

Tarkistettiin laiturin kunto.

Otettiin löylyt.

Ja käytiin avann...on reunalla. Roosa-tädin ja Ninnin isäntä sen sijaan kävi avannossa.

Sunnuntaina käytiin taas pienellä kävelyllä ja molemmat emännät olivat pakanneet reput valmiiksi. Repuissa haisi makkaralle ja emäntiä tuntui jänskättävän. Perillä se selvisi: oltiin tultu Match Show'hun. Hallin ovella Ninnikin vähän hämmästyi koirapaljoutta, mutta reippaasti hänkin sujahti sekaan ensikertalaisena. 
    Kehien aluksi siinä oli vähän sitten hässäkkää, kun kukapa olisi arvannut, että Lucy-neidin numero 42 onkin ensimmäinen numero pienissä aikuisissa. Lucy-neitihän oli siinä vaiheessa jo meidän näyttelyboksissa huilaamassa ja Emäntä joutui vain kiskaisemaan hänet ulos kiireellä ja suoraan kehään.

No minä olin aivan kauhean innoissani, enkä malttanut seistä paikallani ollenkaan. Sininen nauha, totta kai. Loppukehässä olin sitten jo maltillisempi ja minut jo valittiin jatkoon, mutta sijoitusta ei sitten kuitenkaan tullut.


 
 Sain osallistua myös nakinsyöntikilpailuun. Nakit olivat hyviä eikä aikani ollut yhtään hullumpi, siinä 5 sekunnin sakkia kuten monilla muillakin, mutta voittaja oli joku huskypentu vähän yli 4 sekunnilla. Emäntä oli varma, että voittaisin, mutta niin vain löytyi siihenkin lajiin joku vielä ahneempi.

Minäpä sainkin punaisen nauhan! Tosin tuskin se ihan täysin omaa ansiotani oli. Arastelin tuomaria, kuinkas muuten. Joku hätäisempi olisi tällä näyttelykokemuksella jo tottunut vieraiden ihmisten käsittelyyn, mutta minä pidän tiukasti oman linjani. Voin seistä asennossa hienosti ja seuratakin vaikka joutuisalla askeleella pää ylhäällä, mutta vieraiden ihmisten lähentelyyn vedän rajan. Yhtä aikaa kanssani kehässä ollut bassetti vei tämän tuomarin arastelun kuitenkin uudelle tasolle: hän kieltäytyi kerta kaikkiaan peräpäänsä koskettelusta, joten minun matokiemurteluni oli sitten kuitenkin parempaa käytöstä.
    Punaisten kehässä en nauttinut juuri olostani ja annoin sen rohkeasti näkyä. Silloin kehästä pääsee nopeammin pois. (Ihan vain vinkkinä muille, jotka mahdollisesti saattavat joutua tähän samaan mätsärihullutukseen...)

Hyppäsin välillä ihan itse syliin lepäämään.

Ninni Nöpönenä sen sijaan tuli, näki ja voitti. Hän sai myös alkukehässä sinisen nauhan, mutta hänen parinsa oli lopulta koko Match Show'n Best in Show, että se toinen ehkä ei ollut ensikertalainen kuten Ninni. Sinisten pentujen kehässä Ninni kuitenkin töpötti rauhallisen ihastuttavalla tyylillään ensimmäiseksi! Mahtava suoritus!

Päivä oli lopulta aika pitkä, kun jouduttiin odottamaan aina viimeiseen BIS-kehään asti, kun Ninni kävi pyörähtämässä vielä sielläkin (tosin ilman sijoitusta). Onneksi meillä oli boksi mukana, niin saatiin vuorotellen huilailla Lucy-neidin kanssa. (Ninni oli siitäkin ihmeellinen, että hän pystyi nukkumaan tuosta noin vain maassa emäntänsä jaloissa ilman mitään suojaavaa laatikkoa tai häkkiä.)

   
Kun palattiin takaisin Roosan ja Ninnin luo, oltiin ensin ihan rättiväsyneitä ja Ninnikin meinasi vain nukahtaa, kun häntä kuvattiin palkintojen kanssa. Sitten kuitenkin raikas aurinkoinen ulkoilma ja ohi hiihtävät ihmiset saivat meidät taas piristymään ja sitten taas painittiin, kunnes meidän piti lähteä kotiin.

Ninni Nöpönenä pentujen Sin1


Ottakaa vain niitä kuvia. Minä otan tirsat.
Hiihtäjähälytys! Haukkukoon ken pystyy!










Mitäs sitten keksitään?