sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Reippailuviikonloppu

Eilen käytiin pitkästä aikaa (ehkä vuoden tauon jälkeen?) yhdellä lähellä olevalla metsäpolulla. Kotipihasta kotipihaan matkaa olisi kertynyt 10 kilometriä, mutta Emäntä halusi säästää jalkoja (meidänkö vai omiaan?) asfalttimarssilta ja mentiin autolla metsän reunaan.


Joskus on saatu nauttia vähän vapaudestakin tuolla polulla, mutta nyt kuului heti alkumatkasta jonkun kollegan iloinen ajohaukku ja Emännälle tuli mieleen, että täällä päin saattoi olla tänä viikonloppuna jotkut ajokokeetkin. Me ei yleensä lähdetä oma-aloitteisesti riistaa etsimään, mutta jos joku kaveri olisi laittanut riistan jo valmiiksi liikkeeseen ja vähän näyttäisi edellä mallia, niin kai tuota saattaisi vähän ajuemetsästystä kokeillakin. Meidän oli siis tyytyminen flexin 7 metrin vapauteen.

Kuka kiskaisi hihnasta!
 Toisinaan sekään ei meinannut riittää...


Kun saavuttiin polun synkimpään osuuteen, Emäntä alkoi muistaa, miksei olla käyty täällä pitkiin aikoihin. Polku kulkee sellaisessa synkässä solassa ja kummallekaan puolelle ei näe edes mäenrinteille kunnolla. Kerran pienenä tyttönä minä seurasin täällä todella kiinnostuneena hihna kireänä hauskoja eläimen jälkiä, jotka Emäntä eräästä märästä painaumasta tunnisti karhun jäljiksi.
Emäntää alkoi pelottaa.

On pehmeännäköistä sammalta. Tuolla varmaan karhukin tykkäisi kelliä.
 Tilannetta ei oikein auttanut se, että mekin alettiin juuri samoihin aikoihin säpsähtelemään ja pälyilemään ympärillemme huolestuneina. Emäntä yritti siinä sitten vain reippaana jutella meille isolla äänellä mukavia, kun hän ei kehtaa myöntää, että pelkää joskus metsässä. Hän kun on virallisesti sitä mieltä, että metsässä on turvallisempaa kuin vaikkapa isossa kaupungissa.


Metsäetappi päättyi kuitenkin aikanaan suon reunaan ja saatiin nauttia vielä muutamista auringonsäteistä.


Meidän takaa tuli iloisesti rupattelevia juoksijoita ja heidän jäljessään ei jännittänyt enää kulkea, kun kaikki elävä oli varmasti kaikonnut jo heidän menonsa kuullessaan.


Vähän alkoi kyllä se kameran kanssa tihrustelu jo kyllästyttää ja pienen vihjailevan vinkumisen ja paikallaan rapsuttelun sekä haukottelun myötä Emäntä ymmärsi pakata aparaatin reppuunsa ja saatiin taas laittaa tassua toisen eteen.


Kilometrejä kertyi lopulta 7, kun autolle asti päästiin. Vähän harmitti, ettei sitten nähty kuitenkaan sitä ajurikaveria eikä riistakaan näyttäytynyt. Emäntä tuntui olevan siitä vähän tyytyväinenkin.

Tänään oli hauska huomata, että aamupäivällä Emäntä kaiveli metsäpöksynsä ja lippalakkinsa uudestaan kaapista! Tänään käytiin toisella suunnalla metsäpolulla, jota on sattumalta tässä syyskuussa tallattu jo useampaan otteeseen. 


Tämä toinen polku kulkee enemmän vesistöisissä maisemissa. (Ja vieressä kulkee koko ajan melko vilkkaasti liikennöity maantie, niin karhuista ei ole pelkoa. Tai no... pelkoa ja pelkoa. Viime syksynä karhu kävi kylän keskustassa pesiskentän reunassa tepastelemassa, että voihan niitä olla missä vain.)
    Emäntä vähän sadatteli tyhmyyttään, että oli jättänyt kameran nyt pois, kun aamupäivän aurinko olisi kullannut ruskaista maisemaa, mutta meitä ei haitannut, että lenkki eteni kerrankin joutuisasti. Muutama kännykkäräpsy oli kuitenkin pakko ottaa. Ei alistuttu katsomaan kameraan ilman palkkaa.


Liukkaimmilla kallioilla saatiin kulkea irti hihnoista, kun Emäntä pelkäsi, että oltaisiin nykäisty hänet kumoon. Muutamat ilohepulit saatiin siis kirmata. Emäntä oli hyvillään nähdessään minun vielä paluumatkallakin juoksevan kalliorinteitä ylös ja alas kevyesti ja hallitusti. Tämän päivän lenkille tuli mittaa 10 kilometriä. Ei siis liene epäilystäkään, ettenkö minä Queen Lucy I olisi taas hyvässä kunnossa!

Mitä se sanoo?

Emäntä haluaisi, että lisättäisiin tähän, että se kävi tänään myös ilman mäyräkoiria 7 kilometrin juoksulenkillä.

Ilman mäyräkoiria?! Eihän sitä silloin lasketa!

Ei minustakaan.

Sehän on ihan huijaamista jättää koirat kotiin ja mennä yksin lenkille. Siinähän saattaa ihminen kiskoa itsensä ihan loppuun, jos ei mukana ole mäyräkoiraa huolehtimassa vauhdista.

Joo ei laiteta siitä mitään tähän loppuun. Ilman mäyräkoiria kuljettuja kilometrejä ei lasketa.

Hei mutta sen voisi mainita, että minun enoni (Salamantelin Eddie Express) oli tänä viikonloppuna mejän SM-kisoissa! Lauantain karsinnoista (18 koirakkoa) hän pääsi finaaliin asti. Katseltiin vähän menneiden vuosien tuloksia, eikä siellä näyttänyt kovin montaa pitkäkarvaista mäyräkoiraa historian saatossa finaalissa olleen. Aivan mahtava suoritus siis! 
Valitettavasti riista taisi sotkea hänen finaalisuoritustaan ja hän ei saanut tulosta eli oli finaalin 7. eli viimeinen, mutta minä olen hänestä kuitenkin ylpeä! Täällä sisarenpoika voi moisesta urotyöstä vain haaveilla...

lauantai 23. syyskuuta 2017

Jarruttamisen taito

Tässä tekstissä esittelemme jarruttelun hyötyjä ja käymme läpi keskeisimpiä lenkillä jarruttelun syitä. Nostamme esiin myös kootusti joitakin tärkeimpiä jarrutustapoja.

Ihmiset, nuo lyhytsäärisinäkin pitkäjalkaiset honkkelit, ovat aina kiiruhtamassa paikasta toiseen. Tuskin on päästy lenkille, kun jo pitäisi kiirehtiä takaisin kotiin. Mäyräkoiran maailma etenee usein hyvin toisenlaisissa sykleissä. Onko lenkille välttämätöntä lähteä juuri nyt? Onko tämä tänään järkevin reittivalinta? Ketä muita täällä on liikkeellä?

Oletko aivan varma, että nyt on hyvä hetki lähteä? Näyttää hieman kostealta minusta...

Lenkillä jarruttamisen hyödyt ovat kiistattomat. Tärkein yksittäinen syy on tietenkin haisteleminen. Hajuihin ei voi syventyä kunnolla ohi juostessa, vaan on pysähdyttävä ottamaan selvää, ketä muita on liikkeellä. Ovela mäyräkoira jarruttaa jo ennakoiden, mutta tehokas on myös juuri tuoksujen sinfonian kohdalla tapahtuva voimakas jarrutus.
    Haistelemisen lisäksi on tärkeää antaa aikaa kuulohavainnoille ja näköhavainnon yhteydessä on paras pysähtyä odottamaan kanssakulkijoita, olkoot he kuinka pitkän suoran päässä hyvänsä ja liikkuivatpa kuinka hitaasti tahansa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun on ilahdutettu jotakuta rollaattorilla liikkuvaa, kun on jääty odottamaan ja katsomaan, kuka sieltä tulee.
    Toisaalta varovainen pitää aina olla ja minkä tahansa epäilyttävän tai arveluttavan asian yhteydessä on paikallaan pysähtyä tuumailemaan. Varovainen kannattaa olla esimerkiksi tuulessa irrallaan riehuvien muovikassien kanssa tai toisaalta lenkkipolun varteen yllättäen ilmestynyt tiiliskivi on myös hidastamisen arvoinen ylläri.

Hihnassa jarruttelun haittapuolena kuulee usein mainittavan niskojen rasittumisen ja sen, että se voi aiheuttaa niska-hartia-jäykkyyttä. Näin varmasti onkin ja varsinkin tällaisilla pantakaulaisilla, kuten me, mutta toisaalta ahkeran harjoittelun tuloksena ulkoiluttaja on mahdollista ehdollistaa kiristyvään hihnaan niin hyvin, että hän automaattisesti pysähtyy ja joustaa, kun jarrutus tulee. Sopivan mallisia valjaita ei ole meille oikein löytynyt ja toisaalta ulkoiluttajamme mielestä meitä on mahdotonta saada liikkumaan, kun jarruttelemme valjaissa. Sen sijaan vaihdoimme viime kesänä leveämpiin ja pehmustetumpiin pantoihin.


Jarrutustapoja

1. Lukkojarrutus: Tehokas perusjarrutus, jossa kaikki neljä tassua pysähtyvät yhtäaikaisesti kesken liikkeen. Painopiste on syytä painaa mahdollisimman alas. Etutassut ja hartiat joustavat, pää on suorana. Tässä jarrutuksessa on mahdollista myös saavuttaa vapaus, jos panta on löysällä tai ulkoiluttajan ote hihnasta on löperö. Yllättävin lukkojarrutus on yhdellä kertaa tehtynä, mutta sitä voi myös pohjustaa etuhidastelulla, jolloin tassujen liikettä hidastetaan huomattavasti normaalivauhdista ennen pysähdystä.

2. Haluan vielä haistella -jarrutus: Tässä jarrutuksessa koko vartalo tekee töitä, että kirsu pysyy paikallaan siinä kohdassa, jossa kiinnostava haju on. Usein vartalo on kääntynyt hieman sivuttain ja painoa yritetään viedä jommallekummalle etujalalle. Vahvat kaulalihakset ovat etu tässä jarrutuksessa. Tässä jarrutuksessa oveluudesta on hyötyä, koska voi olla järkevää yrittää kiskoa kiinnostavan hajun lähestyessä hieman kauemmas, kuin missä haju todellisuudessa on, koska silloin voit antaa hihnassa hieman periksi ja kirsusi ohjautuu juuri suoraan hajun päälle!

3. Leikkaava jarrutus: Tässä hidastava liike syntyy viistoudesta. Ulkoiluttaja ei voi moittia, koska koira ei ole pysähtynyt, mutta matka ei etene, koska koira on sivuttaisliikkeessä pyörätien reunalta toiselle. Tämä on oikeastaan eräs haluan vielä haistella -jarrutuksen sovellus, koska joskus kiinnostavaa haisteltavaa voi olla tien toisella puolella. 

4. Kunhan tässä juntturoin -jarrutus: Tämä on yleinen jarrutus muiden kuin hajuaistimusten yhteydessä. Kun mäyräkoira kuulee tai näkee jotain tai käyttää mäyräkoira-aistiaan (eli luulee kuulevansa tai näkevänsä jotain), alkaa jarrutus, jossa vartalo muuttuu löysäksi ja painuu kasaan samalla, kun pää kääntyy alaviistoon. Koira saattaa vielä edetä joitakin hidastettuja askeleita, kunnes pysähtyy kokonaan. Tätä jarrutusta on mahdollista jatkaa pitkiäkin matkoja ja äärimmilleen vietynä koira saattaa lopulta maata kokonaan maassa.

Seuraavat jarrutukset ovat mahdollisia, jos mukana on lajitoveri:

5. Aurajarrutus: Tässä jarrutuksessa kaksi koiraa pysähtyy yhtä aikaa auramuodostelmaan. Vino rintamasuunta ulkoiluttajan kulkusuuntaan nähden pysäyttää vauhdin tehokkaasti, eikä liikkeelle lähdetä tuosta noin vain, koska koirat sotkeentuvat helposti toisiinsa hihnoista vedettäessä.

6. Blokkaus: Tehokkain jarrutus. Toinen koira tulee kylki edellä toisen koiran eteen ja muodostaa barrikaadin, jonka takana toinen suorittaa lukkojarrutuksen. Tätä muodostelmaa on lähes mahdoton purkaa, koska etummainen koira on poikittain liike-energian suuntaan nähden ja takana oleva koira törmää ja sotkeutuu etummaiseen, jos sitä yrittää vetää väkisin liikkeelle.

Videomateriaalia lenkillä jarruttelusta:



Jarruttamisen syyt ja tavat ovat siis moninaiset, mutta yhteistä jarruttamiselle on aina periksiantamaton halu saavuttaa jotain, joka on juuri hihnanmitan ulkopuolella (tai ajautumassa ulkopuolelle). Jarruttelemalla voi lenkistä saada irti paljon enemmän kuin vain läpi juoksemalla. Maailma avartuu, kun pysähdyt sitä tutkimaan!

maanantai 18. syyskuuta 2017

Oppitunteja nöyryydestä

Vuosi sitten näyttelykesämme päättyi toiveikkaisiin tunnelmiin. Vaikka Emäntä päätti, että halvauksesta toipuvan Lucy-neidin näyttelyt on näytelty, sain minä kuitenkin kauden viimeisestä näyttelystä hyvät arvostelut, sain ERI:n ja SA:n eli olin sertinarvoinen ja lopulta olin paras uros -kehän toinen ja sain vara-sertin. Silloin tuntui, että nythän tämä näyttelyelämä aukeaa, mutta se olikin jo samalla koko näyttelyelämän tähtihetki. 
    Tänä vuonna olen saanut viidestä näyttelystä kolme EH:ta (laatuarvostelu erittäin hyvä) ja kaksi ERI:ä (erinomainen), mutten ole kummallakaan kerralla yltänyt SA:han asti. Viime vuonna vielä näytti, että hyvän menestykseni tiellä on arastelu kehässä ja ehkä hieman Emännän ammattiinkin liittyen hän tuumasi vain, että harjoittelullahan tästä selvitään. Hänen elämänfilosofiansa mukaan kaikkea on mahdollista oppia, kun vain harjoittelee tarpeeksi. Mikään treeni ei saa kuitenkaan kuritonta turkkia asettumaan, liian vaaleita silmiä tummumaan, eikä uudenlaisen ravin opettelu tunnu mahdolliselta (eikä ehkä vaivanarvoiselta, jos siihen hyvä treeni olisi olemassakin). 
    Tunnelma eilen näyttelystä kotiin palatessa oli aika synkkä. Tähänkin harrastukseen on vuosien mittaan panostettu paljon aikaa ja rahaa, mutta olisiko nyt aika lopettaa ja myöntää, että tähän meistä ei ollut. Minusta näyttelyissä käymisen lopettaminen kuulostaa tietenkin mahtavalta, koska en ole niistä niin kovasti perustanut alunperinkään. Keskityn ilomielin rally-tokoon ja mejäilyyn ja voinhan niitä Kaverikoira-keikkojakin silloin tällöin tehdä, jos ihmiset niin kovasti tahtovat minut tavata.
    Mitä tästä neljä vuotta kestäneestä näyttelyvaiheesta sitten opittiin? Ensimmäinen ajatus oli, että kaikki on ollut turhaa, mutta onhan kuitenkin puuhailtu yhdessä, harjoiteltu kontaktia, sosiaalistuttu vieraisiin ihmisiin ja koiriin, totuttu uusiin paikkoihin ja ehkä turkinhoitokin on ollut säntillisempää, kun ulkonäöllä on ollut merkitystä. Saatiin myös kokea kehittymistä, kun EH:t vaihtuivat ERI-arvosanoihin ja kumpikin sai myös SA:n. Onnistumisen kokemus on mahtava.
    Toisaalta tämä on opettanut meille myös nöyryyttä. Jos nyt tyylillemme uskollisesti vaatimattomaan tapaan todetaan, että olemmehan me myös onnistuneet aika monessa asiassa, niin tämä on palauttanut tassut maan pinnalle. Johan sitä oltaisiin vallan ylpistytty, jos oltaisiin näyttelyissäkin oltu niitä, jotka ihan vain lähti ekaa kertaa kokeilemaan ja päivän päätteeksi koira on ROP (rotunsa paras). Aidosti on iloittu heidän puolesta, jotka ovat täydellisesti onnistuneet, mutta olisihan se ollut joskus mukava kokea itsekin. Ilmeisesti tähän lopetuspäätökseen sisälty siksi myös pikkupränttiä, jossa todetaan, että oikeudet muutoksiin pidätetään, koska jos sattuisi huvittamaan joskus kun joku kiva pikkunäyttely olisi jossain lähellä, niin saatettaisiin sitä ehkä vielä vanhoja hyviä aikoja muistellaksemme pyörähtää jossain kehässä, mutta mitään suunnitelmia ei tältä saralta enää tehdä.

No sitten viikonlopun hauskempaan antiin!
Lucy-neidille nimittäin nöyryyttä opetti tänä viikonloppuna Freddie-herra. Täytyy sanoa, että Freddie-herran käytös sai minut ihailemaan häntä entisestään. En ole koskaan Roosa-tätiä lukuunottamatta nähnyt kenenkään uskaltaneen kajota Lucy-neidin niskavilloihin hampaineen! Voitte kuvitella, että Lucy-neidin oli aika vaikea käsittää tapahtunutta itsekään.


Pieni suuri Freddie

Me olimme siis kylässä Urhon ja Freddien luona. He ovat pienoismäyräkoiria ja minä opin jo viime vuonna, että heitä on syytä kunnioittaa koosta huolimatta. Urho-herra yritti liehitellä Lucy-neitiä ja sai satikutia kuten asiaan kuuluukin, mutta Freddie-herra ei ollut lukenut koirien kultaista käytöskirjaa tai sitten hän seurasi jotain aivan omaa koodistoaan. Hän näytti Lucy-neidille hampaita. Lucy-neiti kavahti takajaloilleen (kuvainnollisesti), otti haasteen vastaan ja röyhisti rintaansa sekä nosti häntänsä pystyyn: "Minulleko sinä näytät hampaitasi, senkin moukka! Ettäs kehtaat!" Ja siinä silmänräpäyksessä se tapahtui! Freddie oli pikkuhampaineen Lucy-neidin korvan juuressa kiinni. Minä ja Urho katselimme hölmistyneinä vieressä. Tilanne oli hyvin outo. Urho tiesi, että hänen pitäisi auttaa alempaa laumatoveriaan, muttei voinut käydä kiinni tyttöön. Minä taas tiesin, että minun olisi puolustettava neitoa hädässä, mutta en olisi halunnut satuttaa itseäni ylempiarvoisia ja vanhempia herrasmiehiä. 
    Onneksi Emäntä ratkaisi pulmallisen tilanteen, kun me vielä rauhassa mittailimme Urhon kanssa toisiamme. Hän kutsui minut etemmäs ja aivan kuin joulu olisi tullut tänä vuonna etuajassa: hän torui Lucy-neitiä huonosta käytöksestä. Kuinka kaksi niin hauskaa asiaa voikin tapahtua samana päivänä ja lähes yhtä aikaa! Lucy-neiti sai pojalta köniinsä ja Emäntä vielä moitti häntä siitä. Ei haitannut yhtään, että vähän myöhemmin Freddie köhi myös minusta irronnutta karvatuppoa suustaan. Minä en ollut pikku irvistelystä ja näykkäämisestä millänikään.


Freddie, Lucy, Urho, Roni

Me laumauduimme kuitenkin hyvin nopeasti. Lucy-neiti ja Freddie-herrakin sopivat erimielisyytensä, koska heillä oli vahva yhteinen intressi saada nukkua mahdollisimman lähellä ihmistä saman peiton alla. Lucy-neiti hyppäsi kuitenkin sohvalle aina hyvin varovasti ja Freddietä kunnioittaen.

Punaiset mäyräkoirat

Mustat mäyräkoirat

Kerää koko sarja!


Roni ja Urho


Freddie ja Roni


Emäntä oli oikein ylpeä minusta, kun minä tulin toisten urosten kanssa niin hyvin toimeen.








Ennen kotiinlähtöä kävimme vielä yhdessä koirapuistossa. Minä juoksentelin vähän poikien kanssa, mutta lähinnä vahdittiin ohikulkijoita porukalla. Niitä tuntui tuolla pääkaupunkiseudulla riittävän.








sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Mäyräkoirat puolukassa

 Emäntä on sairastunut keskivaikeaan aikuisiän marjamaniaan. Niinpä kun hän eilen kävelyllä näki paikan, jossa kasvoi valtavasti puolukoita, oli hänen tänään päästävä niitä keräämään. Käypähoitosuositus marjamaniaan on marjastus niin kauan, että hartiat ovat jumissa, selkään särkee ja jaloista lähtee tunto. Marjamania ei ole yleensä vaarallinen, mutta toisinaan varsinkin lähipiirille hieman kiusallinen vaiva.




Ensin käytimme Mustan alamaisen kanssa tilanteen hyödyksi ja tutustuimme tähän punamarjaan, mutta jonkin ajan päästä alkoi marjojen syöminen pitkästyttää. Nähtäväksi jää, onko runsas puolukan syöminen mäyräkoiran ruuansulatukselle uhka vai mahdollisuus...


Teimme hieman kaivauksia aikamme kuluksi ja Musta alamainen kävi mäen päällä katsomassa, ettei mikään uhkaa meitä siltä suunnalta,  mutta sitten vain kävimme rinteeseen  poteroihimme valvomaan turvallisuutta. Hyvin oli turvallista loppuun saakka.


 Eilen Ninni ja Roosa-täti kävivät emäntineen kylässä. Kävimme kävelemässä tuolla samalla polulla, jossa tuo puolukkapaikkakin oli. Matkalla koettiin eräs jännittävä hetki, kun huomasimme jo kauempaa, että  järvellä uiskentelee joutsenpariskunta. Mitä kauempaa ei erottanut, oli se, että kolme niiden poikasta oli rantametsässä kenties marjoja syömässä. Roosa-täti ja Ninni menivät edeltä ja me mäykyt perässä. Emäntä ei ensin käsittänyt, mitä hän näki, kun metsässä alkoi kuhista. Ensin hän säikähti meidän törmänneen kauriisiin tai jäniksiin tai toisiin koiriin, ja kun hän tajusi, että ne olivat joutsenia, pelkäsi hän minun yrittävän uida perässä, jolloin uros voisi antaa minulle oikein isän kädestä. Mitään ei kuitenkaan sattunut. Joutsenet uivat kaakattaen pois ja me tulimme lopulta pyynnöistä luokse.

Lucy ja Ninni
Muuten lenkki oli tasaista jolkottelua vesisateessa, paitsi milloin vähän pistettiin Ninnin kanssa painiksi.


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Kivoja juttuja, mutta typerä ruokakuppi


Meidän kylänraitti on myllätty aivan kerta kaikkiaan ympäri. Tässä jo muutaman viikon ajan on päästy aina aamulenkeillä seuraamaan tietyön edistymistä.

Meitä maansiirronasiantuntijoita on etenkin kiinnostanut tuo kaivuutyö, mutta Emäntä ei ole päästänyt meitä kovin liki tuota kaivuria. Hänen mielestään siinä saa olla kaivurinkuljettaja jo muutenkin tarkkana kuin ripulissa pierressä, kun poistaa maata vesi- ja viemäriputkien ympäriltä, että siihen ei kuulemma tarvita arvostelevaa mäyräkoiran kuonoa alle 100 senttimetrin päähän.

Olisi vain hauska päästä tutkimaan, mitä sieltä asfaltin alta löytyy ja mistä se uusi sora on peräisin!


Männä viikolla lähetimme myös vihdoin erään vahingonkorvauskirjeen. Sattui nimittäin kauan kauan sitten (tarkalleen ottaen helmikuussa 2016), että Remu-herran hiirilelu saattoi hieman kokea väkivaltaisen lopun meidän leikeissämme. Asia ei ollut niinkään unohtunut, vaan lähinnä se vain muistui mieleen väärissä paikoissa eikä esim. koskaan silloin, kun Emäntä oli kaupassa. Nyt kuitenkin aika ja paikka muistamiselle olivat oikeat ja korvaava lelu löytyi. Vastaustekstarikin saapui jo ja ilmeisesti Remu-herra oli ilahtunut uudesta lelusta. (Herkkupussin kuvassa oli sattumalta juuri Remu-herran rotuinen koira.)


Viikonloppuna kävimme pitämässä hauskaa mätsäreissä. Uskomaton juttu, mutta saimme molemmat punaiset nauhat eli kun alkukehissä esiinnytään pareittain, niin voitimme kumpikin oman parimme (niin sanotusti)... Yleensä vähintään toinen on saanut sinisen nauhan eli hävinnyt omalle parilleen. Sikäli sillä ei ole väliä, koska kummankin nauhan saaneiden joukosta loppukehissä sijoitetaan neljä parasta.

Lucy-neiti oli jopa niin innoissaan siitä, että pääsi pitkästä aikaa esiintymään, että kun kehässä olisi pitänyt kiertää ympyrä Emännän vieressä, niin Lucy-neiti osoitti tietävänsä jo, mitä kehässä tehdään, otti ohjat omiin tassuihinsa ja kiersi ympyrän niin, että Emäntä joutuikin tulemaan hänen perässään eikä toisin päin. Tuomariakin hieman nauratti, mutta hyvä suoritus se silti oli.

Loppukehässä tuli tietenkin ongelma eteen, kun Emäntä ei voinut esittää meitä kahta yhtä aikaa. Onneksi eräs mäyräkoiratuttu tuli apuun ja esitti Lucy-neidin. Hän ei kuitenkaan sijoittunut tällä kertaa, kun ei suostunut seisomaan kunnolla vieraan ihmisen kanssa. Minä olin punaisten neljäs. Sain palkinnoksi herkkuja ja uuden kupin, joka tosin meni Lucy-neidille, koska se on jonkinlainen "puuhakuppi".

Aivan typerä keksintö! Pohjassa on jotain kohokuvioita ja saman ruoka-annoksen syömiseen tuosta kupista kuluu tupla-aika tavalliseen kuppiin verrattuna, kun nappuloita joutuu ajelemaan kielellä takaa pitkin kupin pohjaa. Minä en ehdi enää juuri ollenkaan rosvoamaan Mustan alamaisen kupista nappuloita, kun omani tyhjentämisessä kestää niin kauan!


Tällä viikolla on tehty aika kivoja lenkkejä. Käytiin pitkästä aikaa mm. pururadalla. 

Tällä kertaa kokeiltiin sellaista järjestelyä, että Musta alamainen kulki lyhyessä hihnassa ja minä vapaana. Ongelmanahan on vähän ollut pururadalla se, että me niin kamalasti innostumme sinne mennessämme tai viimeistään sieltä lähtiessämme, että vaikka olisimme molemmat hihnoissa, niin onnistumme hyppimään toisiamme vasten ja jo useamman kerran minua on siinä rytäkässä sattunut niin, että Emäntä on joutunut kantamaan minut kotiin. Järjestely toimi hyvin siihen asti, kunnes metsästä kuului kova rysähdys ja minä meinasin ottaa hatkat.

Lucy-neiti on paraskin metsäkoira... Hänet piti laittaa kiinni, ettei hän olisi karannut pois metsästä!


Tänään käytiin eräällä merkityllä polkureitillä Emännän ja hänen työkavereidensa kanssa. Meistä oli niin kivaa kulkea yhdessä porukalla, että meinattiin sotkeutua toisten jalkoihin tuon tuostakin! Vajaan 10 kilometrin lenkki sujahti aivan huomaamatta, kun kiipeiltiin ylös ja alas ja syöksyttiin toisten perässä polun mutkiin, kun ensin oli sotkeuduttu puihin ja pusikoihin ja jääty jälkeen.

Emäntä oli hieman varautunut kantamaan minua välillä tai ensin hän jopa harkitsi jättävänsä minut kotiin, mutta niin vain todistin, ettei minua heikota yhtään, jos motivaatio on kohdallaan!

perjantai 1. syyskuuta 2017

Jee jee 3 wee!

 Huomaattekos jotain erilaista kuin ennen?


 Aivan oikein! Meitsi täytti tänään kolme vuotta ja oon TODELLA paljon aikuisempi ja kypsempi kuin eilen 2-vuotiaana pojankloppina.

Synttäripäivä on ollu ihan paras! Aamuruuan päällä oli puolikas kinkkusiivu (puolikas siksi, että annoin Emännän laittaa toisen puolen Lucy-neidin kuppiin). Aamulenkillä kuljettiin samaa kivaa reittiä kuin joka ikinen aamu ja päivän sain viettää parhaan ystäväni ja lajitoverini Lucy-neidin kanssa. Mestari antoi meille lähtiessään jauhelihakongit.


Kun Emäntä tuli töistä, oli huippukivaa, no jo pelkästään siksi, että hän tuli töistä, mutta myös siksi, että harjoiteltiin linnun noutoa. Pikku hiljaa olen alkanut kantaa lintua lähemmäs ja lähemmäs Emäntää. Voi olla, että joku päivä luovutan sen vielä hänelle käteen asti, kuten frisbeen!

Sain myös uuden kaverin, kun koirapuistoon tuli sellainen 7-kuinen suomenlapinkoiratyttö Rita. Tosin Lucy-neiti yritti ensin paloitella hänet, kun me oltiin juuri saatu leikkiä jäniksenkäpälillä ja Lucy-neiti kai pelkäsi, että Rita vie hänen jäniksenkäpälänsä, vaikka Emäntä oli korjannut ne jo talteen. 

En minä häntä yrittänyt paloitella... Vähän vain puolustin aluettani.

Sinä juoksit villisti urahdellen hänen perässään ja sait hänestä ainakin kaksi suullista karvaa irti!

Ja olisin saanut paljon muutakin irti, jossei Emäntä olisi kahlinnut minua hihnaan...

Vasta sen jälkeen Rita uskalsi kuljeskella rauhassa koirapuistossa minun perässäni. Minä en ensin kiinnittänyt häneen juuri huomiota, kun yritin etsiä frisbeetä tai lintua tai jotain kiinnostavaa leikkikalua, mutta kyllä minä vähän lopuksi osoitin kiinnostustani hänelle.

Tällaista olen aina toivonut!
Synttärilahjaksi sain raa'an hirvenluun. (Lucy-neiti sai myös.) Siitä riitti iloa kokonaiseksi 10 minuutiksi.

Iltalenkillä käytiin ottamassa viralliset synttäripotretit. Kokeiltiin vähän tämmöistä raffimpaa kuvausympäristöä tällä kertaa. (Emäntä valitti, että käveltiin niin hitaasti, että kerkesi hämärtyä liikaa ennen kuin päästiin kuvauspaikalle, mutta ehkä niistä keskeltä vielä hahmottaa mäyräkoiran.)





sunnuntai 27. elokuuta 2017

Säikähdys iltalenkillä

Olisi tästä viikonlopusta varmaan muutakin kerrottavaa, mutta iltalenkin tapahtumat väreilevät vielä selvimpänä mielessä, joten aloitetaan siitä.

Olin kaikessa rauhassa siis iltakävelyttämässä Emäntää kotikylällä, kun äkkiä yhdestä pihasta ryntäsi meitä kohti kaksi koiraa. Toinen enemmän minun kokoluokkaani ja toinen enemmän Emännän. Yritin puolustaa Emäntää ärähtämällä, mutta ne työntyivät vain meidän luoksemme ja sotkeentuivat flexiini. Emäntä karjui kuin leijona, muttei hänenkään ärhennyksensä saanut koiria perääntymään. Hässäkässä Emäntä pudotti hihnani ja minä ryntäsin karkuun houkuttelin ison koiran pois Emännän luota, kun hän tuntui olevan niin kauhuissaan. Tässä vaiheessa koirien omistaja oli myös rynnännyt paikalle. Hän huusi koirilleen ja Emäntä huusi hänelle. Joka meidän Emäntää tuntee, tietää, että hän on yleensä rauhallinen ja harkitsevainen sanojensa kanssa, mutta me mäykyt olemme hänen heikko kohtansa. Joka meidän henkeämme uhkaa, saa kuulla suomalaisin kirosanoin höystettynä, mitä mieltä Emäntä on tilanteesta. 

Hurja tilanne päättyi lopulta parhain päin. Omistaja sai koiransa kiinni, iso koira (tanskandoggi kenties...) ei tallannut minun päälleni ajaessaan minua takaa, tiellä ei ajanut autoa juuri sillä hetkellä, joten kukaan ei jäänyt auton alle, eivätkä toiset koirat lopulta olleet onneksi niinkään äkäisiä kuin vain uteliaita. (Eivätkä ne onneksi vastanneet minun puolustus ärähdykseeni samalla mitalla...) Minä jäin erään pensaan taakse kiroilemaan, mutta annoin Emännälle kiinni kiltisti, enkä lähtenyt enää säntäilemään. 

Emäntä myös päätti, että jatkaisimme siihen suuntaan, mihin olimme menossakin, ettei jäisi kammoa. Koirien omistaja tuli vielä erikseen pahoittelemaan tapahtunutta, kun oli saanut koiransa sisälle. Emäntäkin oli jo vähän rauhoittunut, mutta yritti selittää, että suututti lähinnä siksi, että minä en ole aiemmin joutunut pelkäämään toisia koiria (paitsi kerran, mutta siitä selvisin ilmeisesti vähillä henkisillä vaurioilla) ja minun kanssani on tarkoitus harrastaa koiralajeja ja käydä kaverikoiravierailuilla, jolloin joudun olemaan pienessä tilassa toisten koirien kanssa ja tällaiset hyökkäykset voivat vaikuttaa käytökseeni. Emäntä pelkää nyt, että tulen äkäiseksi toisille koirille ja alan stressata toisten koirien läheisyydessä. Kotiin palatessa läähätin vielä vähän pelkoa ulos, mutta aika näyttää, millaiset traumat minulle jäi. Onni onnettomuudessa oli, että Lucy-neiti ei ollut mukana, koska hän on vielä viikonlopun vietossa Roosa-tädin ja Ninnin luona! Hän ei ole henkisesti aivan niin kovaa tekoa kuin minä.

Niin ja siitä muusta viikonlopusta... No minä pääsin mukaan eräänlaiseen mökkiviikonloppuun, ja Emäntä oli juuri hyvillään, kuinka hyvä kokemus se oli minulle, koska sain hyvän sosiaalistumisharjoituksen, kun paikalla oli paljon ihmisiä ja olin rennosti porukassa ja otin rapsutuksia vastaan. (Toivottavasti tämäniltainen ei nyt nollannut koko sitä hyvää kokemusta.) Kävin myös näyttelyssä lauantaina ja sielläkin olin todella reipas koira ja esiinnyin hyvin. Jouduin seisomaan pöydällä aika kauan, kun sihteerillä oli jotain säätöä ja tuomari odotti, että voi sanella arvosteluni ja koko sen ajan tuomari piteli minusta kiinni, mutta kestin sen kuin vain mäyräkoiramies (lievästi tutisten ja nakkia syöden). Olin tämänkin tuomarin mielestä ERInomainen, mutten edelleenkään sertinarvoinen. Kai siihen on vähitellen tyytyminen, että olen todistettavasti mäyräkoira ja ihan hyvä sellainen, mutten silti aivan täydellinen.

tiistai 22. elokuuta 2017

Ronin vuoro jäljestää


Sunnuntaiaamuna Emäntä herätti meidät aamuruualle puoli kuudelta! Hetken hän sai huhuilla, kun eihän tuo ole vielä mikään aikaa herätä. Ei edes ruuan tähden.

Kun hän sen jälkeen alkoi raahata häkkiä ulko-ovea kohti, heräsi mielenkiintoni. Tästähän ollaan lähdössä jonnekin! Lucy-neitikin olisi siinä vaihessa ollut valmis luopumaan sängyn pehmeydestä, mutta häntä ei huolittu mukaan. Nyt oli kuulemma minun vuoroni. Vuoroni tehdä mitä?

Sen verran olen oppinut paikkoja tulkitsemaan, että kun käännyimme metsätielle ja körryyttelimme jonkun erätorpan pihaan, jossa saunan vieressä kuusessa roikkuivat eiliset verisienet kuivumassa kuin mitkäkin karmeat joulukoristeet, ymmärsin, että edessä olisi harrastuksista parhain: verijälki!

Laukauksen siedin silmän räpähtämättä ja hauskasti tällä kertaa koepäivä aloitettiin voittajaluokalla. Ensin jouduin tosin odottamaan, koska Emäntä kävi opastamassa aluksi jäljen yhdelle fieldsinspanielille. Tai "opastamassa"... Se spanieli löysi jäljen kyllä ihan itse opastamattakin. Ja oli löytänyt ilmeisesti ennenkin, koska päivän päätteeksi hänestä tuli Suomen jälkivalio!

Minä olin vuorossa toisena. Emäntä yritti houkutella minua juomaan ennen lähtöä, mutten voinut keskittyä niin maalliseen asiaan. Kinusin vain jäljelle. Ja vihdoin se tapahtui! Alussa oli heinikko, johon jäljentekijät olivat tallanneet selvän polun. Se oli helppoa kuin heinänteko. Juoksin vain kujaa pitkin. Tai no sen minkä pääsin. Emäntä oli taas ilonpilaaja ja tassutteli hitaasti pienellä askeleella perässä. Hän yritti kuunnella tuomarin hengästyneisyydestä, onko vauhtia liikaa vai sopivasti.

Heinikon jälkeen muistui mieleen, että jäljellä pitää tehdä vähän töitäkin, eikä vain juosta häntä suorana. Metsänrajassa täytyi vähän tarkistaa suuntaa, mutta sitten matka jatkui taas. Muutenkin olin tarkkana poikana, ja jos tipahdin jäljeltä, tein rengastuksen taakse päin ja jatkoin sitten tarkemmin siitä kohdasta. 

Katkokulma selvisi tällä kertaa ennen kuin Emäntä ehti edes tajuta, että olemme veretyksen katkolla. Hän huomasi oppaamme pysähtyneen jonnekin taakse ja manaili jo vähän mielessään, että mitä sinä Roni nyt täällä kuhnailet, mutta hän oli sitten tyytyväinen, kun saman tien käännyin takaisin päin ja jatkoin matkaa oppaan vierestä. Vasta nähdessään veretyksen jatkumisen merkiksi laitetun krepin puussa Emäntä tajusi meidän juuri kulkeneen katkokulman läpi täyttä jäljestysvauhtia ilman hetkenkään epäröintiä tai suunnan tarkastelua.

Makaukset menivät ohi melko eleettömästi, paitsi viimeinen. Emäntä meinasi kiljaista riemusta ja osoittaa tuomarille, että huomasithan tuon. Tuohan oli selvä merkkaus, eikö ollutkin! Minä nimittäin PYSÄHDYIN makaukselle. Emännän mielestä se oli harjoittelun tulos ja johtopäätöksenä, että täytyy harjoitella lisää. Sehän vain minulle passaa!


Muutaman epäonnisen kokeen jälkeen palasin siis taas ykköspalkinnolle. Tämä oli toinen VOI1-tulokseni ja pisteet paranivat kahdella pisteellä edellisestä ykkösestä. Emäntä sanoi, että seuraavasta ykkösestä minustakin tulee Suomen jälkiruokavalio.

Jälkivalio.

Niinhän minä juuri sanoin! Ilmeisesti edellisen kokeeni nollatuloksesta oli myös yllättävä hyöty, koska kun se kerran nyt on tapahtunut, niin Emäntä ei enää pelännyt sitä. Hän huomasi, että nollastakin jää henkiin, eikä se tarkoita, että koira olisi huono tai toivoton tapaus. Edes ohjaajaa ei kukaan pidä huonona tai toivottomana tapauksena, vaikka tulosta ei aina tulisikaan. Hän ei siis jännittänyt yhtään ja siitä tuli vähän rauhallisempi mieli minullekin. On huomattavasti helpompi selvitellä jäljen kiemuroita, kun Emäntä kulkee rauhallisena perässä eikä huokaile tai pidätä hengitystään, kun vähän ollaan ajauduttu jäljen sivuun. Kyllähän siinä stressiä pukkaa itsellekin, jos täytyy kaiken muun lisäksi vielä olla huolissaan Emännän pärjäämisestä!


Kokeen järjesti toinen niistä koirakerhoista, joihin kuulutaan ja heillä on hauska tapa, että saa valita palkinnoksi pokaalin tai lelun. Sain tällä kertaa lelun: pinkin narupallon.

maanantai 14. elokuuta 2017

Uhka metsässä

Sinnikäs paarma pörräsi varvikossa makaavan mäyräkoiran ympärillä kuin tehdäkseen tahallaan sietämättömästä olosta vielä vaikeamman kestää. Lucy-neiti ei enää vaivautunut vaihtamaan asentoa, vaikka oli aluksi tehnyt niin useampaan kertaan. Hän tiesi jo, ettei paarma jättäisi rauhaan. Ettei parempaa asentoa enää ollut. Ettei koskaan aikaisemmin ollut joutunut kohtaamaan näin todellista uhkaa. Kuin paarman surinana alkanut tietoisuus tilanteesta oli vallannut Lucy-neidin mielen. Oli hyvin todennäköistä, että koko lauma menehtyisi pitkästymiseen. Ei enää vain todennäköistä, vaan väistämätöntä.

Marjastus oli jatkunut jo toista tuntia. 

Aluksi kaikki oli ollut kivaa. Oli laitettu lenkkivaatteet päälle. Oli otettu hihnat naulakosta. Hännät olivat heiluneet ja olipa joku innokas (Roosa-täti varmaan) päästänyt muutaman ilohaukunkin lähdön merkiksi. Oli kuljettu tuttua lenkkipolkua ja päästy metsään ja sitten. Sitten oli pysähdytty. Emäntä oli ottanut muovikojeensa ja alkanut kyykkiä varvikossa juuri, kun lenkin olisi pitänyt todella alkaa. Olisi pitänyt, muttei alkanut. 

Ninni ja Musta alamainen kirmailivat aluksi polkua edestakaisin. Ne nauttivat vapaudesta ja leikin huumasta, mutta pian nekin asettuivat ämpärin viereen odottamaan. Odottamaan mitä? Odottamaan, että... Lucy-neiti ei olisi uskaltanut ajatella ajatusta loppuun, mutta se halusi tulla loppuun ajatelluksi: että Emännän ämpäri olisi täynnä! Lucy-neiti katsoi Emännän hitaasti liikkuvia käsiä ja muutamia hassuja muovikojeesta ämpäriin vieriviä mustikoita. Hän tunsi sisuskalujensa antavan periksi. Ei kannattanut enää yrittää.

Lucy-neiti oli koettanut auttaa mustikoiden keräämisessä. Hän oli syönyt mustikoita, kunnes ei kyennyt enää nielemään yhtäkään. Myös Musta alamainen ja Roosa-täti olivat syöneet mustikoita, mutta jostain syystä ämpäri ei tuntunut täyttyvän siitä lainkaan. 



Leikkimisen jälkeen Musta alamainen oli vielä yrittänyt hätistää pitkästymistä tekemällä äänekkäitä hälytyksiä ja muutamalla ensimmäisellä kerralla ne olivatkin tuoneet pientä vaihtelua. Lucy-neitikin oli noussut ja jopa haukahtanut, mutta aikaa myöten alkoi käydä selväksi, että kaikki Mustan alamaisen hälytykset olivat vääriä hälytyksiä. Mitään, yksinkertaisesti mitään, ei tulisi tapahtumaan pitkiin, pitkiin aikoihin. 

Ainoastaan Roosa-täti ei näyttänyt kärsivän tilanteesta yhtä paljon kuin muut. Lucy-neiti arvasi, ettei hän laumanjohtajana voinut toki näyttää heikkouttaan, mutta hänellä oli myös eniten kokemusta pitkiä aikoja ulkona makaamisesta. Roosa-täti ei ollut puhunut siitä juurikaan, eikä Lucy-neiti ollut rohjennut kysyä, mutta hän ihmetteli, kuinka Roosa-täti oli selvinnyt vuodesta toiseen pääasiassa ulkona olemalla. Jopa talvella! Roosa-täti tuntui suorastaan nauttivan ulkona olemisesta ja toisinaan Lucy-neiti mietti hieman surumielisestikin, tiesiköhän Roosa-täti lainkaan, miltä tuntui istua sohvalla tai nukkua sängyssä peiton alla.


Lucy-neiti havahtui sänkyjä ja sohvia sisältäneestä unihorteestaan Ninnin yskimiseen. Tuntui, ettei Ninni kestäisi enää kauaa. Olkoonkin ärsyttävä suupieliä lipuva mielistelijä. Hän oli kuitenkin tähän laumaan kuuluva mielistelijä ja Lucy-neiti ei kestäisi nähdä Ninnin menehtyvän tylsyyteen. Ei ollut kuin yksi, joka voisi auttaa. Yksi, joka saisi Emännän luovuttamaan ja jättämään ämpärinsä puolilleen.

"Roosa-täti! Tehkää jotain! Ninni yskii jo."

Ja niin Roosa-täti alkoi purkaa sidettä jalastaan ja yritti nuolla säärihaavaansa. Emäntä nosti päätään varvikosta samantien ja ensin kielsi Roosa-tätiä, mutta huomasi hyvin pian, ettei tilannetta voisi auttaa metsässä mitenkään. Marjastus oli keskeytettävä ja Roosa-täti vietävä takaisin kotiin. Ja siinä sivussa muukin lauma.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Puuhakkaita päiviä

 Lunta! Keskellä kesää! Mikään ei viilennä kuumana päivänä niin kuin lumihangessa kieriskely.

Tiedätkö Roni, mitä tuolla rannalla juuri tapahtui?

No?

Joku täti heilutteli minun edessäni jotain könttiä, jota hajun perusteella epäilisin kuolleeksi linnuksi, ja paiskasi sen sitten rantaveteen. Ja arvaa, mitä Emäntä käski minun tehdä?

En osaa arvata.

Minun olisi pitänyt hakea linnun ruumis hänelle. Minä olin, että wou... nyt joku raja näihin "koiraharrastuksiin". Kävin katsomassa lintua ja kuollut mikä kuollut. Kannattaako sellaisen kanssa nyt enää peuhata?

 Nyt oli sen verran erikoinen kokemus, että tätä täytyy vähän sulatella.

 Jep. Kuollut lintu se oli. Ihan varmasti. Minäkin lähestyin sitä hieman varovasti rantavedessä, mutta toisella kierroksella täti viskasi sen jo syvemmälle veteen ja minä ryntäsin riemuissani perään. Minä kannoin sen suussani rantaan asti, josta Emäntä nappasi sen käteensä ja kehui kovasti. Tämä oli siis ensimmäinen oikea vesiriistaharjoitus. Lupaava alku Emännän mielestä.

Lauantaina myös selvisi, miksi viime päivät on tahkottu rally-tokotreeniä treenin perään.


Meidät oli ilmoitettu rally-tokokisoihin. Eikä vain meitä, vaan myös Ninni!

Minä sain aloittaa, koska olen vähän edistyneempi kuin tytöt eli olen jo avoimessaluokassa. 
     Minä olen kesän aikana saanut aika paljon ruokapalkkaa harjoitellessa ja ennen kisoja Emäntä huomasi, että jos hän yrittää jättää herkkupalat pois, minä alankin villisti haukkua ja kieltäydyn yhteistyöstä. Hieman huono lähtökohta radan suorittamiseen, jolloin välillä EI saa palkata. Viikon aikana pidettiin kuitenkin useampia treenejä, jolloin muistin taas, kuinka iloista yhteistyötä voi tehdä myös vain frisbeen toivossa ja rata meni lopulta todella hyvin. Tai no ensimmäisellä kyltillä en noussut ihan ensimmäisestä enkä vielä toisestakaan käskystä seisomaan, mutta Emäntä päätti (miinuksista viis) jyrätä minut tahdonvoimallaan ja sai kuin saikin minut lopulta nousemaan. Vahva kumartuminen ja käsiapu oli lopulta vain yhden miinuspisteen arvoinen, joten hermojen hallinta kannatti. (Kyltin uusiminen olisi ollut jo -3p...) 
     Loppurata rallateltiin läpi niin iloisesti, että Emännälle jäi lopuksi epäuskoinen olo, että saattoiko olla mahdollista suoriutua niin hyvin avo-luokan radasta ja vielä vieraalla ulkokentällä. Ehkä joku kyltti jäi suorittamatta? Ehkä jonkun virheen vuoksi koko suoritus oli sittenkin hylätty? 
    Pistetaulukkoon kuitenkin kirjattiin kohdalleni 94 pistettä (/100) ja tapahtui myös se uskomaton asia, että mäyräkoira sijoittui luokassaan toiseksi! Vaikkei pisteistä kilpailu olekaan rally-tokossa tärkeintä, niin tuntuihan se mukavalta kerrankin päihittää kymmenkunta erilaista paimenkoiraa.


Minä olin siis (vieläkin) alokasluokassa. Minä olen sillä tavalla rehellisempi mäyräkoira, että kun minä huomaan, ettei kehässä ole ruokaa tarjolla, niin käytän kaikki tilaisuudet hyödykseni ja yritän löytää namia kehästä omatoimisesti. Miellyttämishaluni on suoraan verrannollinen herkkupalan laatuun. Ei herkkua, ei miellyttämishalua.
     Tästä lähtökohdasta katsottuna on ihmeellistä, että sain 92 pistettä ja ansaitsin vihdoin ensimmäisen koulutustunnukseni eli RTK1:n. En juuri katsonut Emäntää suorituksen aikana, mutta kuljin kuitenkin mukana. Liikkeestä maahan -kyltillä en ollut oikein tilanteen tasalla. Jäin paikalleni seisomaan. Onneksi aina voi uusia. Liikkeestä maahanmeno on nimittäin yksi bravuureistani ja töpsähdän nykyisin hyvinkin herkästi mahalleni. Pikku jaloilla matka maahan ei ole pitkä. Eikä Emännällä ole varaa motkottaa löysäntuntuisesta suorituksesta. Saatoin olla hitain, mutta pisteissä kuitenkin 5.


Sitten oli vielä tämä tapaus Ninni, joka ehkä selittää hieman Emännän katkeransuloista suhtautumista paimenkoirarotuisiin koiriin. "Helppohan niiden kanssa on harrastaa! Kokeilisivat vain mäyräkoiran kanssa..."  Ninni on harjoitellut oman emäntänsä kanssa arkitottelevaisuutta ja toisinaan vähän rally-toko-liikkeitä. Meidän Emäntä teki hänen kanssaan edeltävällä viikolla muutaman rataharjoituksen kotipihalla. Siitä Ninnin kanssa suoraan uuteen paikkaan, uuteen tilanteeseen, uusien koirien ja ihmisten, hajujen ja äänien keskelle ja Ninni sai 98 pistettä ja oli alokasluokan toinen. Tuosta noin vain. Että on sitä vähän roduissa eroja. On koiria ja sitten on mäyräkoiria! (Mutta tämä kaikki suurella rakkaudella. Ihanaa, että meitä on erilaisia.)

Olettekos kamut kokeilleet jo kesän hittilajia suppailua? Minä olen aivan myyty! Pienellä houkuttelulla minut saatiin hyppäämään sup-laudalle ja sen jälkeen en koko iltana olisi muuta tehnytkään. Aina kun joku lähestyi rantaa, ryntäsin laudalle seisomaan.



Muutaman kierroksen pääsin mukaan. Seisoin keulassa tai perällä, kun ihminen meloi lautaa ympäri lampea.


Yhden kerran tosin putosin laudalta, kun hyppäsin sille liian kovalla vauhdilla ja mulskahdinkin toiselta puolelta veteen. En ollut siitä moksiskaan, vaan uin laiturin portaille, nousin ylös ja hyppäsin uudestaan.


Ja mitä? Tässäkö sitten vain kökötetään veden partaalla ja toivotaan, ettei turkki kastu? En minä ihan täysin vakuuttunut ole tästä sinun "hittilajistasi".