Karvaisten kavereiden joulukooste

Hyvää joulun jälkeistä elämää itse kullekin säädylle! Täällä on joulua vietelty hyvällä porukalla eli Roosa-tädin ja Ninni Nöpönenän tiluksilla.

Virallinen joulupotretti vuosimallia 2017

Vielä vähän lähikuvaa tärkeimmästä joulukansasta

 Roosa-tädille jouluaatto on aina erityinen päivä, koska silloin on myös hänen syntymäpäivänsä. Tänä vuonna hän täytti jo 9 vuotta. Roosa-täti sai lahjaksi suuren puruluun, jonka tosin Ninni kävi hänelle avaamassa paketista, koska jostain syystä Roosa-täti ei ole koskaan halunnut ottaa suuhunsa muuta kuin syötäviä asioita.

Ninni sai lahjaksi pienen pehmolelun, jota hän on siitä asti esitellyt ahkerasti kaikille. Hänellä ei ole vaikeuksia kantaa suussaan ihan mitä tahansa. Lelujen lisäksi hänestä on erittäin hauska kantaa mm. sukkia.

Minä olin jälleen innokkain paketin avaaja. Yritin avata paketteja jo kuusen alta, kun haistoin, mitkä olivat koirien paketteja. Sohvalla iskin hampaani ensimmäiseen Emännän paketin kulmaan, ja kun lopulta sain oman lahjani (valopanta pimeitä lenkkejä varten), avasin sen ennätystahtia. Sitten olisin jatkanut matkaani lattialle avaamaan vielä siellä täällä lojuvia lahjoja, mutta Emäntä laittoi minut ulos jäähylle. (Olin myös sitkein poseeraaja ja istuin hyvän tovin kuusen juurella kuvattavana, kun muut olivat jo lähteneet jatkamaan omia touhujaan.)

Joulun ainoat negatiiviset sävyt ovat liittyneet tavalla tai toisella Roni-boyhin. Johtuneeko sitten siitä, että hän on porukan ainut uros vai mistä, mutta aattoiltana Roni sai melkein tappelun aikaiseksi Ninnin kanssa. Roni sai joululahjaksi siis uuden frisbeen ja Emäntä heitti sen sisällä kerran kokeiluluonteisesti (oikeastaan syy on siis kylläkin Emännässä...) Roni ryntäsi innoissaan frisbeensä perään, mutta niin ryntäsi myös Ninni. Ninni on tottunut, että omassa kodissaan kaikki lelut ovat hänen, ja siihen Roninkin on ollut tyytyminen. Yleensä. Mutta tällä kertaa kyseessä oli FRISBEE. Ja vielä juuri joululahjaksi saatu uusi frisbee, joten Roni ei antautunutkaan suoraan taistelutta, vaan osoitti puolustushalua leluaan kohtaan. Ninni ei voi sietää ryttyileviä poikia ja ärräpäitä alkoi lentää siihen malliin, että nuoriso oli kiskottava irti toisistaan. Kun frisbee laitettiin jäähylle, jatkui ilta sopuisasti.

Toinen, hieman vakavamman tuntuinen keissi oli Ronin yllättävä vatsavaiva tapaninpäivänä. Aaton ja joulupäivän Roni viihtyi todella hyvin ulkona ja oli tuon tuostakin pistäytymässä ulkona tarhassa itsekseen tai useimmiten Roosa-tädin kanssa.
    Juhlan kunniaksi koirat olivat saaneet vähän tavallisen ruuan lisäksi (koirille tarkoitettua) märkäruokaa ja ehkä muutama kinkkumurukin oli löytänyt tiensä koirien suuhun. Kuitenkin hyvin maltillisessa määrin. Tapaninpäivän yönä Roni alkoi rampata ulkona. Emäntä langetti jo Ronille ikuisen kinkuttomuuden ja selasi märkäruuan tuoteselostetta. Roni vapisi ja tärisi. Vaihtoi asentoa ja venytteli hankalan tuntuista vatsaansa. Pyrki jatkuvasti ulos ja hieroi itseään hankeen sekä söi jatkuvasti lunta. Lopulta hän myös oksenteli sisään.
    Vähitellen palaset loksahtelivat kohdalleen. Ulkoa tarhasta löytyi kaluttuja hirven putkiluita. Aiemmin syksyllä Roosa-täti ja Ninni olivat saaneet luita, mutta olivat piilottaneet loput luut tarhaan, mitä eivät olleet jaksaneet syödä. Mäyräkoira ei ole mäyräkoira, jos ei osaa käyttää nenäänsä ja ole loputtoman ahne. Kaikki ne ulkona vietetyt ajat Roni oli siis etsinyt luukätköjä ja sopivan löydyttyä kalunnut luita ja lipunut luuydintä. Ehkä hieman harmittaa, etten itse hoksannut tuota, kun olen viettänyt aikani sisällä sohvalla, mutta toisaalta sitä pahoinvointia katsellessa ei se niin kovasti harmittanut. Emäntä kävi keräämässä valoisan tultua tarhasta kaikki löytyneet luut ja vähitellen Roninkin vatsa selvisi kovasta sulatusurakastaan. Vatsa hyvin, kaikki hyvin.

Edellisinä jouluina tämä tonttutyttö ei ole saanut viettää joulua rauhassa sohvanselkänojalla, mutta tänä jouluna se ei enää kiinnostanut meitä.

Emäntä sai joululahjaksi palapelin, jonka aihe oli hyvin valittu!

Meidän seurassamme lapinkoiratkin ovat oppineet hieman uusia metkuja. He eivät koskaan ole sängyssä ja harvoin sohvallakaan, mutta tässä Roosa-tädin tyylinäyte, kuinka aamuruokaa tullaan kerjäämään Emännän sänkyyn:

- Sitähä mie vaa läksin siul haastammaa, jot eiks myö oteta kohtpuolee jottai aamupalasta?

Rennosti lomaillen kuluvat täällä vuoden viimeiset päivät.

Ja jos ei tässä nyt tavata, niin hyvät uudet vuodet vaan kaikille myös samaan syssyyn!

Dokumenttisarja: Villin luonnon armoilla

Tänään me, Lucy ja Roni, raportoimme teille suorana hämärtyvästä perjantaialkuillasta. Roni missä me tarkkaan ottaen olemme?

Metsässä.

Erikoisasiantuntijanamme toimii siis Roni "Jäljen Jättiläinen". Roni, mitä arvelisit meidän mahdollisesti kohtaavan täällä metsässä tänään, kun päivä pikku hiljaa hiipuu ympärillämme?

Monenlaista pientä on varmasti liikkeellä, jäniksiä ja sen sellaisia, mutta itse laittaisin erityisesti toivoni kauriisiin. 

Niin sinä et ilmeisesti enää saa kulkea vapaasti tällä metsäpolulla? Kuinka tämä liittyy kauriisiin?

Tässä jokin aika sitten oli tapaus, jossa Emäntä väitti minun yrittäneen kaurisajoon, kun kahlasin hiukan syvemmälle metsään ja en palannut kutsusta. Niin kuin minä nyt muka aina olisin lähdössä kaurismetsälle!

Olisitko?

Kyllä, jos tätä hihnaa ei olisi! Verijälkeä voi ihan hyvin seurata Emäntää 6 metrin narussa perässä vetäen, koska menetetyn veren määrästä päätellen jäljen päässä oleva sorkka ei kovin kovaa vauhtia enää pakene, mutta elävien sorkkien ajossa flexin päässä kimpoileva Emäntä ei ole vain hidaste vaan suorastaan este.

Mainittaakoon lukijoille tässä vaiheessa, että minä siis kipittelen täällä ihan vapaasti omaan tahtiini!

No en tiedä, kuinka paljon siinä on kehumista, koska Emäntä totesi olevan helpompaa kulkea, jos ei tarvitse vetää toista mäyräkoiraa väkisin perässä...

Minä pidän omalla vauhdilla etenemisestä!

...ja hän tuumasi myös, että köpäkämpikin koiranomistaja ehtisi juosta Lucy-neidin kiinni, JOS hän päättäisi poistua polulta...

En minä nyt NIIN hidas ole!

...mitä hän tuskin tekisi muuten kuin todella hyvästä syystä.

Kyllä minäkin poistun polulta! Välillä. Mutta syyn on oltava kyllä hemmetin hyvä, että astuisin tuonne upottavaan, syvään hankeen ja risuiseen taimikkoon... KUULITKO?!

Kuulin kyllä.

Jotakin rasahti tuolla kuusen luona! Mikä se oli?!

Lentotyylistä päätellen jokin tiainen. Vaikea sanoa sini- vai tali-... mutta nyt! Tässä on mennyt kauris! Haistatko!

Kyllä todellakin! Hyvät lukijat olemme siis tällä hetkellä keskellä taimikkoa ja polun yli on kulkenut useampia kauriita. Tai yksi hyvin monta kertaa. Ehkä tietämättä minne suunnata. Jotakin etsien. Erityisasiantuntijamme Roni pomppii juuri parhaillaan ympäri pusikkoa suuntaa etsien. Minäkin yritän auttaa häntä. Mitä ihmettä? Nyt on tosi kyseessä! Emäntä on juuri kiinnittänyt MINUNKIN turvavyöni.

Se on hihna eikä turvavyö.

Aivan aivan. Tämä on TODELLA jännittävää. Hyppelemme siis jälkien suuntaa selvittäen ja minutkin on kytketty eli eläimen on oltava todella lähellä. Nyt kuulen jotain suhinaa pusikon toisella puolella! Jokin suuri eläin liikkuu jalkojaan laahaten ja puuskuttaen. Olen niin jännityksestä jäykkänä, etten pysty liikkumaan.

Anna olla Lucy-neiti. Se on hiihtäjä. Me emme saa mennä ladulle. Siksi me käytämme talvisin tätä pururadan sisällä kiemurtelevaa polkua.

Jäljet eivät taida jatkua tähän suuntaan?

Ei. Täällä ei taida olla tänä iltana mitään nähtävää. Polkuja pitkin lenkkeilyssä on se huono puoli, että riista ei aina kulje samoja polkuja pitkin. Jos vain voisin ihan pikkuisen poiketa tuonne taimikon puolelle...

Pahoittelemme kuvanlaatua. Kuvausryhmällemme oli tullut riitaa vinkupalloista ja he estyivät saapumasta paikalle, joten livekuvaa ei ollut nyt mahdollista lähettää. Tässä kuitenkin muutama Emännän taskusta löytyneellä perunalla napattu otos.

Lenkkimme alkaa siis pikku hiljaa suuntautua takaisin taajamaa ja kotia kohti, mutta kerrohan Roni, mikä tekee sinusta erityisasiantuntijan.

Minun enoni on käyttövalio hirvenjäljestyksestä ja isäni on ollut joskus luolametsällä.

Mutta sinä itse et siis ole koskaan ollut metsällä?

En.

Etkä luolassa?

En.

Aiotko joskus olla?

Tuskin.

Olet siis täysin domestikoitunut sisäsiisti wannabe-ajuri?

En ole aivan varma, mitä tuo tarkoittaa, mutta vastaan kyllä, koska se kuulostaa hienolta.

Lenkkimme alkaa olla kierretty ja turvallisen kutsuvat katuvalot loistavat edessämme. Kiitos seurastanne erityisasiantuntija Roni "Jäljen Jättiläinen" ja arvoisat lukijamme. Seuraavaksi kanavallamme puruluun pureskelua ja iltaruoka. Kuulemiin!

Kuulemiin!

Alati yllättävä mäyräkoira

Emäntä ei päässyt tänään omalle tyynylleen päiväunille, koska tyynyllä lepäsi mäyräkoira. Ei siksi, että koira olisi ollut vihainen. Tai murissut. Tai näyttänyt hampaitaan. Se oli vain niin onnellisennäköinen, ettei ketään niin tyytyväistä ja onnellista voi häiritä ja käskeä siirtymään. Olihan siinä vieressäkin tilaa. Kuhmuraisemmalla tyynyllä.

Mäyräkoira ei varsinaisesti ole koira, jota käsketään tekemään asioita, sitä pyydetään.
Toisaalta, jos olet ansainnut mäyräkoiran luottamuksen, saat asioita pyytämättäkin. Jos et muista laittaa vessan ovea kunnolla kiinni, saat seuraa vessa-asiointiisi. Pieni, taitava kuono saa oven vängättyä auki, vaikka se olisi kuinka pienellä rakosella. Toisinaan koira ei edes ole tulossa sisään, mutta tarkistaa vain, että sinä olet siellä ja jättää oven selälleen.

Eikä niin lyhyttä tai pitkää matkaa, etteikö pikku tassujen ääni seuraisi mukana. Menetpä sitten käymään yöllä keittiössä juomassa tai hiihdät kylän ympäri, niin uskollisista uskollisin pitkäkuono on seuranasi.

Mäyräkoira on niin älykäs, että se oppii asioita vahingossakin. Ihan vain joskus huumorimielellä ja huvikseen tuli Emäntä antaneeksi lapasensa rappukäytävässä yläkertaan kannettavaksi. Nykyisin on kantoapu alarappusella odottamassa joka kerta.

Yllätyksiä on myös aina luvassa. Ja hämmästelyn aiheita. Kuinka voi esimerkiksi Neiti "Olen Niin Herkkä Että Säikyn Ohikulkijoita Lenkillä" toimia kuitenkin iloisena ja reippaana Kaverikoirana, joka ei hätkähdä vieraita paikkoja, laitteita eikä ihmisiä? Tai miksi Herra Seurallinen, joka kulkee perässä huoneesta toiseen, viettää tosinaan illat mieluiten yksin makuuhuoneessa sängyssä? Paitsi kun sinne tulee ihmisiä. Sitten hän siirtyy lattialle nukkumaan. Miksi yhden ihmisen on vaikea mahtua parisänkyyn päiväunille kahden mäyräkoiran kanssa?

Vuoden pimeimpänä päivänä on aikaa pohdiskella kaikenlaista, kun on loskaista ja märkää ja lenkkeilykään ei oikein huvita. Paitsi sitten kun vain laitettiin tassua toisen eteen, niin siitä yhtäkkiä tulikin aika pitkä lenkki. Yllätys sekin.

Terve vatsa, parempi mieli

Hyviä uutisia Lucy-neidin vatsasta! Aiemmin vaivannut öinen ulos pyrkiminen, heinän syönti ja jopa yökkäily ja oksentelu on näillä näkymin taakse jäänyttä elämää. Toista viikkoa hän söi vain keitettyä riisiä ja kanaa. (Oli vähän nihkeää mennä omalle nappulakupille, kun toisella oli sellaista gourmeeta. Kävin aina ensin tarkistamassa, mitä Lucy-neidillä on, nykäisin omat napukat kitusiin ja palasin auttamaan Lucy-neitiä hänen ateriansa kanssa. Sitä ihmettä ei ollut aiemmin nähtykään, että minua täytyy hätistellä Lucy-neidin kupilta. En koskaan ennen ole ehtinyt sinne. Yllätys oli myös, ettei Lucy-neiti ajanut minua pois kupiltaan, vaan olisi auliisti jakanut omastaan. Emännän mielestä kunkin on kuitenkin syötävä omasta kupistaan. Varsinkin kun riisi ja kana nimenomaan ei kuulemma sovi minulle...) Nyttemmin hänelle on hankittu uutta, kevyempää nappulaa, jota sekoitetaan entisen, rasvaisemman nappulan sekaan. Annokseen Emäntä lisää tilkan vettä päälle kuten minullekin ja iltaisin Lucy-neiti saa vielä vähärasvaista koiranmakkaraa. Joskus minäkin saan. Resepti on siis: enemmän, kevyempää ja kosteampaa. Parempivointinen vatsa ja kuivempi, luminen sää on saanut aikaan sen, että seuranani on nykyisin pirtsakka, jopa ajoittain riehakas Lucy-neiti!

Eilen illalla kävimme pitkästä aikaa tuolla kylän toisella laidalla lenkillä. Sinne täytyy kulkea samaa tietä edestakaisin ja vain reitin päässä on pieni lenkki. Siellä lenkkeilyssä on yksi outo juttu, joka tapahtuu joka kerta, myös tällä kertaa. Sinne päin mennessä olimme ainoat koirat liikeellä ja kipittelimme iloisesti pyörätietä reunasta reunaan, kiersimme lenkuran ja kun lähdimme paluumatkalle, havaitsimme, että juuri ennen meitä oli kulkenut kaksi mäyräkoiraa! Tämä tapahtuu joka kerta. Emme ole koskaan nähneet noita toisia mäyräkoiria, mutta vaikuttaisi siltä kuin toinen olisi uros ja toinen narttu ja toinen on ehkä hieman vanhempi kuin toinen. Seurasimme tiiviisti näiden toisten jälkiä ja pistelimme menemään hihnat kireällä. He olivat tehneet melkoista siksakkia pyörätien molemmilla laidoilla, joten meidänkin oli kuljettava ristiin rastiin. Välillä he olivat myös tehneet pissamerkkejä ja ne merkit oli peitettävä omilla merkeillä. Kummallinen tapaus kerta kaikkiaan.

Tästä ne toiset ovat menneet! Näkyykö niitä metsän puolella?

Juurihan ne ovat tästä menneet. Eikö muka mitään kuulu?

Villin perjantai-iltamme virikkeisiin kuului myös lelujennoutoleikkejä.

Jotkut asiat pysyvät mielessä, vaikkei niitä aktiivisesti harjoittelisikaan. Sen sijaan jotkut asiat voivat painua unholaan aktiivisestakin harjoittelusta huolimatta. Näin on käynyt kummankin "seiso-paikka"-käskysarjalle. Ei jaksa millään seistä niin kauaa paikallaan, kuin Emäntä haluaisi.

Ehkä jos kuutioisit Emäntä vielä vähän lisää sitä lammasmakkaraa ja kokeiltaisiin uudestaan, miten se seisominen pitäisi tehdä...?

Lumista lenkkeilyä

Eilen oli märkä ilta ja Emäntä olisi jättänyt Lucy-neidin iltalenkiltä kotiin, mutta hänpä halusikin lähteä mukaan. Tuntui, että kaikki kylän suuret, pelottavat pystykorvat olivat lenkillä yhtä aikaa. Saatiin tehdä melkoisia väistöliikkeitä, ettei jouduttu liian lähelle jättimäisiä hirviöitä.

Tänään oli mukava pikkupakkaskeli lumisine metsäpolkuineen, mutta Lucy-neiti oli päättänyt, ettei lähde mukaan. Ei pyytämällä, ei käskemällä. Ei edes ruokapalalla houkuttelemalla. Hän painautui vain tiiviimmin häkin nurkkaan petaamaansa kieppiin.

Omapahan oli tappionsa. Minä olin nimittäin aika lähellä päästä ajamaan kaurista. Ei nähty ketään, mutta jäljet olivat niin tuoreet, että ne vetivät minut väkisin mukanaan. Emäntä kahlasi minut kiinni hangessa, kun en tullut käskystä luokse. (Videolla olen jo narussa kiinni.)

Mokoma hanki ja risukko hangen alla tekivät etenemisestä todella työlästä. Minä en ole myöskään koskaan päästänyt ajohaukkua, mutta nyt huuliltani oli kuultavissa jonkinlainen ajohaukun esiaste: innostunut vinku.

No kauriit jäivät metsäänsä ja me palattiin lenkin jälkeen takaisin kylälle, jossa tavattiin Himmu emäntineen. Lyöttäydyttiin seuraan ja käytiin paluumatkalla vielä koirapuistossa Himmun kanssa. Ihan painiksi asti ei laitettu, kun minä olen ollut joskus epähuomiossa vähän turhan kovakourainen Himmua kohtaan ja hän ei halunnut painiskella kanssani, mutta leikittiin vierekkäin omilla palloillamme, että yhdessä oloahan se on sekin.

Muuten on vietetty leppoisan rauhallista toista adventtia. Saatiin puruluurullat illan ratoksi. Ensi yönä nähdään, kenen vatsa kestää!

Itsenäisyyspäivä suomalaisessa luonnossa

Meilläkin oli eilen etkot, kuten tähän suureen juhlapäivään ilmeisesti kuuluu. Koska Emännällä oli poikkeuksellisesti niin kutsuttu iltavuoro, niin käytettiin tilaisuus hyväksemme ja ulkoiltiin kerrankin päivänvalossa. Mikäpä olisi parempi tapa juhlistaa 100-vuotiasta Suomea, kuin kulkea kauniissa metsäluonnossa!

Minusta juhlapäivissä on myös huonot puolensa. Tänään varsinaisena juhlapäivänä Emännän herääminen vain kesti ja kesti. Lopulta hän sentään nousi ylös, mutta jumittui seuraavaksi aamukahvipöytään. Urahtelin ja kurisin tyytymättömänä omassa pedissäni ja Emäntä löysi minut viimein näin:

Aamuruuan jälkeen elämä näytti jo valoisampaa puoltaan. Juhlistimme Emännän kanssa myös varsinaista juhlapäivää pitkällä metsäkävelyllä.

Samaan aikaan kotona:

Niin, minä pelkäsin tulevani ylikuntoon, joten kaarsin aamulenkin pihan ympäri takaisin sisälle ja sänkyyn. Juhlapäivä on kulunut oikein mukavasti tässä kerällä.

Tai olihan meillä pieni kuvaussessio tuossa pihalla.

Hyvältä näyttää vielä tässä vaiheessa. 

 Öö... olikohan siihen lippuun tarkoitus koskea?

Minä vien tämän nyt Emännälle.

Nosta ylemmäs, Lucy-neiti!

Minä yritän, mutta kun sinä painat sitä alaspäin...

 Ehkä tätä on helpompi kannatella ilman tätä ylimääräistä tikkua.

Ei Roni! Irti!

Ei sitten. Ehkä kannattaisi harjoitella nuo lipunkannattelutemput ensin, ennen kuin alkaa kuvata niitä... No tarjoapa nyt kuitenkin tänne päin vielä sitä kuvauspalkkiota!

Suomi100 - Sano se mäyräkoirin

Hyvää

itsenäisyyspäivää

100-vuotias Suomi!